Jo David soitti soinnuntain,
loi joku sanat sävelmään,
et musiikista välitä vai mitä?
Et senttimeistä suurista,
et mollista, et duurista
ja silti laulat sitä hallelujaa.
Halleluja, halleluja,
halleluja, halleluja.
Sä uskot, tahdot enemmän,
näät hänen yksin kylpevän.
Jäät kauneutensa kiinni, olet sokee.
Hän vaaroihin sut kuljettaa,
hän mieles kääntää, sekoittaa
ja huulensa vain hokee halleluja.
Halleluja, halleluja,
halleluja, halleluja.
Kun eksyn tänne pimeään,
mä huudan hänen nimeään,
sen turhaan, vaikka lauloin, laulan yhä.
Se kuitenkin on sanan vain,
sen merkitys on sama ain,
on turha taikka pyhä.
Hallelujaa!
Hallelujaa, hallelujaa,
hallelujaa, hallelu jaa.
Tein parhaani, siis vähän tein,
tämän lauluni mä hällevein
ja totuuden mä kerroin vain sen verran.
Ja lauloin riimein ontuvin
eessä laulun mestarin
ja laulan vielä kerran halleluja.
Halleluja, halleluja, halleluja, halle luja.
Halleluja, halleluja,
halleluja, halleluja
Hallelujah, hallelujah,
hallelujah, halle lu jah